maanantai 26. elokuuta 2013

Kissanristiäisiä ja hyvää karmaa

Viime viikolla Mikko ja Julia halusivat monena päivänä käydä makuuhuoneessa tutkimassa, että mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu ja ketä siellä asuu. Päästinkin ne ihan rauhallisin mielin sinne haistelemaan paikkoja, kun molemmat kerran ovat jo osoittaneet osaavansa käyttäytyä. Ja kun kohtaamiset pentujen kanssa olivat niin sopuisia, ja emokin reagoi vieraisiin kissoihin vain ystävällisellä uteliaisuudella, niin päätin, että saa loppua tämä eristäminen. Perjantaina aukesi ovi vapaalle liikenteelle, eikä mennyt kauaa kun kaikki yhdeksän kissaa leikkivät ja hengailivat vain makuuhuoneen puolella. Sade tietysti hermostui taas kauheasti niistä hirvittävän pelottavista kissanpennuista, ja Venlakin vähän Julian esimerkkiä seuraten yritti siinä näytiksi ärhennellä, mutta ihmeellisen sopuisasti sujui kaikki. Eniten ihmettelin sitä emokissaa, kun se mulle on niin vihamielinen, mutta kaikille kissoille vaan kurnutteli iloisesti. Ja Mikko ei taas epäröinyt hetkeäkään, vaan paineli reippaasti haistelemaan uusia kämppiksiään.
 
 
Uskomattoman vapauttava fiilis saada koko kämppä käyttöön, ei tunnu se kissamääräkään niin suurelta, kun ne on levittäytyneet tasaisesti ympäriinsä :) Mutta nyt kun ne on kaikki sekaisin ja joka paikassa päällään, niin tuntui välttämättömältä antaa kaikille nimi, jotta pysyy jotenkin tilanteen tasalla. Emokissa on nimeltään Tiina, eli minun kaimani. Aattelin, että jos on noin omituinen tyyppi niin täytyyhän se Tiina olla :D Pojista ruskearaitainen tupsukorva, alusta asti rohkeampi tapaus on Pyry, ja harmaasta velipojasta tuli Oula. Nämä pennut kyllä varmasti nautti tästä laumojen yhdistämisestä kaikkein eniten, vaikka ensialkuun vähän jännittikin. Oula ei olisi ainakaan millään uskaltanut poistua makuuhuoneesta, mutta Pyry tutustui rohkeammin uusiin paikkoihin.
 
 
Nythän molemmat leikkivät jo muiden mukana pitkin olohuonetta, ja parina iltana Tiinakin on uskaltanut kivuta peräti keittiönpöydälle asti katselemaan ikkunasta puutarhaan. Suurimman osan ajasta se viettää edelleen joko sängyn alla, tuuletusikkunan välissä tai saunassa, mutta iltaisin se hiipii hiljaa olohuonetta kohti seuraamaan tilannetta. Jos kaikki nyt menee jatkossakin hienosti, niin pian se huomaa, että eihän tämä nyt niin kauhea paikka ollutkaan, on kavereita ja ruokaa ja kaikkea jännää tarjolla. Ja ehkä se myös huomaa, ettei mua tarvi pelätä. Oon nyt yrittänyt olla vaan kiinnittämättä siihen mitään huomiota, että josko se auttaisi sitä tutustumaan rohkeammin muihin kissoihin ja koko asuntoon.

Punaiset pojat edistyy nopsasti. Toista saa jo silitellä ja pitää sylissäkin ilman taistelua, mutta tämä valkosukkainen Tommi on vielä hieman epäileväinen monellakin tavalla. Se muistuttaa oikeestaan tosi paljon Mikkoa siinä, että antaa veljensä aina mennä edeltä ja tarkistaa, onko jotain vaaranpaikkoja olemassa ennen kuin seuraa sitten ujostellen perässä. Kyllä Tommikin kovasti tykkää leikkiä uusien kavereiden kanssa, mutta vähän sen pitää aina arastella, ennen kuin uskaltaa tarttua tuumasta toimeen. Kokonaan punainen velipoika Teemu onkin sitten justiin samanlainen rämäpää kuin Venla, ja se käy kyllä uljaana taistoon vähän isompiakin kavereita vastaan eikä pienestä kitise, vaikka tuntuu välillä, että pikkuista viedään vähän liiankin kovin ottein.
Julia on pienen alkuhämmingin jälkeen ottanut nämäkin orporessut hellään huomaansa, ja Mikko ja Venlakin pesivät ja hoitivat pienempiään viikonloppuna oikein esimerkillisesti. Myös Sade on jo hyväksynyt Tommin ja Teemun perheenjäsenikseen, mutta Pyryä ja Oulaa se vielä hätyyttelee sähisten kauemmas. Mä uskon kuitenkin vakaasti, että parin päivän päästä nekin on hyväksytty kokonaisvaltaisiksi jäseniksi meidän kissakollektiiviin. Tuntuu, että pitkästä aikaa on rauha maassa eikä mitään ylimääräistä säätämistä minkään tai kenenkään kanssa, kun kaikki on terveitä ja elelevät nyt rinta rinnan sovussa.
 
 
 
 
Tämän positiivisten käänteiden viikonlopun kruunasi eilen vielä se, että Venla sai oman rakkaan kodin, ja pääsi muuttamaan uuden kissakaverinsa seuraksi saman tien. Terveiset vaan sinne Venlan kotiin ja toivotaan nyt kovasti, että toinen kissa hyväksyy Venlan kaverikseen! Mikko ei tahdo oikein ymmärtää, että mihin se sisko katosi, mutta onneksi on monta kaveria vielä jäljellä. Ja Julialla ainakin on nyt yksi lapsi vähemmän hoidettavana :)
 

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Yhdeksän hyvää

Meidän yhdeksän kissan ja yhden ihmisen taloudessa on nyt tilanne tasaantunut. Viime torstaina saapuneet uudet punaiset poikalapset on kotiutuneet, ja kiitos tästä kuuluu erityisesti Mikolle, joka heti ensi hetkestä lähtien esitteli pojille paikkoja, kertoili jotain kurnau-juttuja ja otti tulokkaat mukaan leikkeihinsä. Ensi alkuun leikit oli kyllä Mikon puolelta vähän liiankin railakkaita puolta pienemmille pennuille, mutta nyt Mikko on tajunnut, että Venlaa voi kyllä purra lujaa niskaan, mutta pieniä poikia ei ihan niin lujaa :)
 
Sadehan tunnetusti pelkää kissanpoikia yli kaiken, joten sille uusi tilanne oli melkoisen raskas. Hirveän sähinän ja murinan saattelemana se väisteli pentuja, ja pelon- ja vihanpurkaukset ylsi lopulta Mikkoa ja Venlaakin kohti. Eteisen vaatekaapista Sade löysi lopulta turvallisen kolkan. Julia ei yllättäen suhtautunutkaan pentuihin sellaisella äidillisellä vastaanottavaisuudella, mitä olin odottanut. Se ei kuitenkaan jatkuvasti sähissyt pennuille, vaan ainoastaan silloin, kun ne tulivat liian lähelle. Ja Venla, joka ottaa ihan kaikessa mallia Juliasta, käyttäytyi samalla tavalla, ja murisikin vielä kaupan päälle.
 
Viikonloppu menikin siinä sydän syrjällä kuunnellessa murinaa ja sähinää ja toivoessa, ettei kukaan vaan käy kenenkään päälle. Mä nimittäin yli kaiken kammoksun sitä, kun kissat tappelee keskenään. Pennut  tietysti käyttäytyi entistä varautuneemmin, kun vastaanotto muiden kissojen puolelta oli mitä oli. Mutta Mikko tosiaan onneksi käyttäytyi niin diplomaattisesti, että säilyi edes jonkinlainen sopu.
 

Uudet pojat pakoilivat aluksi saunassa

 
Eilen illalla huomasin vihdoin, että nythän ne siinä ihan sulassa sovussa elelee rinta rinnan! Mietin heti, että johtuikohan se taas tästä kollektiivisesta uhkasta - pölynimurista - joka meillä yleensä yhdistää kiistaisimmatkin kissayksilöt. Oli miten oli, niin näyttäisi, että kaikki on nyt hyvin. Sade ei lymyile kaapeissa eikä sähise (paitsi joutuessaan suoralle törmäyskurssille yhtä aikaa kaikkien pentujen kanssa). Se näyttäisi jopa jälleen löytäneen itsestään aivan uusia sosiaalisia ulottuvuuksia, nimittäin aamulla se tuli vessaan pyykkikorin päälle seuraamaan mun meikkaamista, ja sellaista ei ole kyllä koskaan ennen tapahtunut. Julia ei edelleenkään päästä pentuja mahansa alle, toisin kuin Mikon ja Venlan, mutta sekin pystyy jo rauhassa istumaan niiden vieressä ja ottamaan rennosti lattialla kaiken sen vilinän keskellä. Ja Mikko, Venla ja nämä uudet pennuthan on jo niin kuin olisivat aina olleet yhdessä. Minua nämä uudet tulokkaat vielä arastelee, mutta siinäkin on jo kehitystä tapahtunut, että eiköhän meilläkin ala pian sujumaan paremmin.
 

Venla leikinjohtajana

 
Makuuhuoneen puolella tilanne on sellainen, että vihdoinkin, kaikkien näiden viikkojen jälkeen perhe syö tavallista ruokaa ilman maitohappobakteereita, keitettyä kanaa tai riisiä, ja mahat ovat kunnossa! Olen siitä kyllä tosi onnellinen, nimittäin säästyy kovasti aikaa, kun ei tarvi joka välissä olla siellä pesemässä lattioita :) Pennut on rohkaistuneet hurjasti, myös se veljeään arempi harmaa, joka paljastui muuten myös pojaksi. Ne tulevat molemmat nykyään tervehtimään, kun saavun huoneeseen ja tutkivat läheltä hiekkalaatikontyhjäysoperaatioita ja uskaltavat syödä melkein kädestä. Molempia saa myös pitää sylissä ilman sähinöitä. Emo sen sijaan sähisee mulle edelleen, mutta se vaikuttaisi nyt tekevän sitä ihan vaan näön vuoksi, ja kaikki aiemmat pakokauhun oireet - huohottaminen, tiheä syke ja silmien pullistelu - näyttävät olevan taaksejäänyttä elämää. Mä en tiedä vihaako se mua jotenkin henkilökohtaisista syistä, nimittäin meidän äitin se antaa silittää itseään. Toki mä en ole uskaltanut sitä kauheasti edes lähestyä, mutta lupaan rohkaistua tällä viikolla! :)

perjantai 16. elokuuta 2013

Mistä näitä riittää??



Eilen illalla meille toimitettiin kaksi tämmöistä. Niitä oli ollut yhteensä 7, joista lopulta 5 matkasi Ssesyn sijaiskoteihin. Erivärisiä tämmöisiä on tullut yhdistykselle viime viikkojen aikana valtavat määrät. Ja sitten on vielä niitä vähän isompia, joita niitäkin tupsahtelee tasaiseen tahtiin.

Vaan kun ei voi sanoa EI, kun ei näitä voi oman onnensa nojaankaan jättää, vaikka kaikki sijaiskodit on jo valmiiksi täynnä. Ja kun oikein miettii, niin kyllähän sitä aina pari pikkuista vielä sekaan mahtuu...


 ******************************************* 

Seinäjoen seudun eläinsuojeluyhdistyksellä on ollut menestyksekäs vuosi siinä suhteessa, että ennätysmäärä löytökissoja on päässyt alkuvuoden aikana muuttamaan uuteen, ikiomaan kotiinsa. Kodittomia ilmaantuu kuitenkin koko ajan lisää, ja tämän kesän pentujen kanssa tilanne on pikku hiljaa räjähtämässä vajaan kolmenkymmenen sijaiskodin käsiin. Jos nyt vaikkapa täällä meillä on yhtäkkiä 9 kissaa, joista 6 on pentuja ja voisin vieläpä vannoa, että lisää olisi kovasti tulossa, niin tajuatte varmaan missä mennään.

Haluaisinkin nyt vedota teihin armaisiin lukijoihin tässä asiassa. Tuntuisko sinusta, että voisit mahdollisesti sijoittaa yhden tai useamman kodittoman siksi aikaa, kunnes oma koti kissalle löytyy? Tai tunnetko jonkun, joka olisi kiinnostunut tällaisesta vapaaehtoistoiminnasta? Voisitko vinkata asiasta joillekin tutuillesi? Ehkä jostakin löytyisi joku, joka haluaisi ryhtyä sijaiskodiksi?

Haluan myös samaan hengenvetoon huomauttaa, että sijaiskodilta ei vaadita mitään ihmetekoja. Kenenkään ei tarvitse sijoittaa suuria kissajoukkioita, jos itsestä tuntuu siltä, että yhdessä on jo tarpeeksi. Jos tätä blogia lukiessa joskus tuntuu, että ei taivas minä en tuommosta laumaa ottaisi kotiini, niin ei kukaan sellaista vaadi eikä odotakaan. Jokainen sijaiskoti päättää itse, mihin on valmis. Lisätietoa sijaiskotitoiminnasta löytyy Ssesyn infopaketista täältä, ja minäkin vastailen mielelläni kysymyksiin, jos jollain on jotain mielessä.

Jos sinä haluat auttaa, mutta et juuri nyt voi ryhtyä sijaiskodiksi, niin yhdistys ottaa myös vastaan tavara- ja rahalahjoituksia. Infoa löytyy yhdistyksen kotisivuilta. Jokainen pienikin lahjoitus on kullanarvoinen, ja yhdistys ja sijaiskodit kiittävät sydämensä pohjasta kaikkia apuaan tarjonneita.


 *******************************************

Tämän sijaiskodin porukka toivottaa kaikille mukavaa viikonloppua ja ryhtyy nyt selvittämään, että onko Mikko oikeasti uusien punaisten pikkupoikien paras kaveri vai herääkö meidän tyttöjen hoivaamisvietti sittenkin :)

tiistai 13. elokuuta 2013

Mikko ja Venla 12 vkoa

 
Ei voi käsittää, miten nopeesti aika on mennyt, mutta totta se on ja viime sunnuntaina meidän pikkuisilla tuli 12 viikkoa täyteen. Ja sehän tietää sitä, että he on luovutusiässä ja nyt sais pikaisesti kirjoittaa heistä esittelyt Ssesy:n sivuille, jotta pääsevät sitten virallisesti kotia etsivien joukkoon. Noiden esittelyjen tarkoituksena on varmistaa, että kissa saa kodin oikeiden ihmisten luota ja että ihmiset löytää kodittomien joukosta sen oikean, juuri heille sopivan kissan - nämä kaikki kun kuitenkin on niin omia persooniaan, omine pienine omituisuuksineen :)
 
Niinku Mikko, tuo pieni pulleamassuinen poika, joka ajattelee, että parempi katsoa kuin katua. Mikko odottaa aina, että sisko menee edeltä ja testaa riskit, ennen kuin sitten itse seuraa perässä. Mutta - niin kuin pennuilla aina - virtaa löytyy silti kovasti, ja kaikkein hauskinta Mikon mielestä on istua tiskikoneessa ja järsiä ritilöitä. Harmillisen harvoin vaan tiskikone on siinä pesunjälkeisessä juuri-tyhjätyssä tilassa, että Mikko pääsee toteuttamaan itseään luvan kanssa. Tämä poika on myös aamu-unisin kissa mitä ikinä olen saanut tavata! Kun muut herää pirteänä uuteen päivään, niin Mikko kääntää kylkeä, ja kun herätyskello soi, niin haukotuttaa vaan aivan kamalasti eikä millään viittisi nousta :) Näen jo sieluni silmin, mikä ihana sylissä lötköttävä kollikissi Mikosta vielä kasvaa.

Venla taas on oikea rämäpää, ja häntä ei kyllä pidättele mikään, jos hän jotain saa päähänsä. Venla houkuttelee veljensä hurjiin jahtausleikkeihin ja uhoaa empimättä myös isommille kissoille. Se on niin pienikokoinen, että pystyy sujahtamaan jos johonkin koloon ja liikkuu salamannopeasti. Ja tykkää repiä hiuksista, jos niitä on lähettyvillä :) Mutta toisaalta se on myös niin äitin tyttö, että tahtoo aina lepäillä Julian lähettyvillä. Ja kyllähän ne kovasti äidiltä ja tyttäreltä näyttääkin. Mikko on perusluonteeltaan niin ujo ja rauhallinen, että viihtyisi varmaan yksikseenkin, mutta Venla tykkäisi varmasti kissakavereista uudessa kodissa.

Mutta mitenkäs meidän Sade ja Julia suhtautuu siihen, että lauma hajoaa ja lapset lähtee maailmalle?? Onneksi nyt on tuola makuuhuoneessa tuo uusi porukka. Näiden pentujen läsnäolo on nimittäin ainakin Julian elämää muuttanut niin paljon valoisammaksi, että en tiedä miten se romahtais, jos ei saisi enää hoitaa ketään. Niin, ja eihän Mikko ja Venla nyt justiin ole vielä lähdössä :)



torstai 8. elokuuta 2013

Vaikeuksien kautta voittoa kohti?

On ollut hieman raskas viikko tuon uuden kissaperheen kanssa. Tuntuu, ettei edistymistä ole tapahtunut riittävästi, kissat on edelleen arkoja ja epäileväisiä. Kaikkein tuskaisinta on tässä ollut se, että emon maha on ollut aivan totaalisen sekaisin. Olen ehtinyt pesemään kaikki matot ja päiväpeitot ja lakanat ja sijauspatjat ja verhot, ja tietysti myös lattiat aamuin illoin. Mikään ei ole auttanu - ei maitohappobakteerit, ei keitetty kana eikä seiti. Ei mua niin se siivoaminen haittaa, kun eihän kissa nyt tahallaan mitään tee, eikä se emo sille mitään voi, mutta surku tulee, kun ei se varmasti senkään mielestä mukavaa ole.
 
Eilinen näytti tämän todellisuuden rinnalla sitten erittäin valoisalta. Ruokaan sekoitettu keitetty riisi on viimein auttanut! Ei nyt täydellisesti, mutta selkeästi kuitenkin. Olin myös yrittänyt jo parin päivän ajan antaa emolle herkkuruokien mukana axiluria, kun ajattelin, että voihan kaikki tämä johtua vain hirmuisesta matomäärästä. Mutta emohan päätti, että ei kun hän antaa mieluummin nämä sheba-ateriat pienokaisilleen. Mä en edes ehtinyt joka kerta väliin, ja niin siinä sitten kävi, että pennut saivat aiemmin saamansa laimeamman mirrix-lääkkeen lisäksi tuota tujumpaa kamaa, mitä ei aivan pienille saisi edes antaa. (Välihuomautuksena, että eivät silti ole oksennelleet eikä mitään muutakaan oireilua ole esiintynyt, että näköjään niiden elimistö jo tuon kesti.) Eilen lopulta emo itse söi nätisti koko axilur-lastin, ja tänään sitten toiveikkaana yritetään jatkaa samalla linjalla.
 
Ja mitä siihen kissojen arkuuteen tulee - ei tilanne nyt enää oikeesti ole samanlainen kuin pari viikkoa sitten. Ruskearaitainen poika antaa silitellä itseään, ja syliinkin sitä saa ottaa. Toissapäivänä se jopa nukahti mun rintaa vasten, kun sitä siinä rapsuttelin :´) Ja siitä toisesta pennusta en valitettavasti edelleenkään tiedä onko se tyttö vai poika, mutta sähinä on kyllä vähentynyt, siihen on saanut koskea ja paljon rohkeammin se nyt osallistuu veljensä kanssa leikkeihin, vaikka mä olisinkin paikalla. Emo suhtautuu tyynen rauhallisesti ja hyväksyvästi siihenkin, että nostelen sen pentuja, ja siitäkin huolimatta, että se toinen mulle sähisee, niin ei emo piittaa tuon taivaallista. Eiliseen asti se murisi heti, jos lähestyin sitä suoraan, tai jos muuten vaan yllätin sen astumalla huoneeseen. Mutta jotain pientä siinäkin on sitten tapahtunut - olisko se sheban ansiota vai mitä?!? :) Eilen illalla ja tänä aamuna se ei murissu kertaakaan, ja se ei oo enää ollenkaan niin pakokauhuisen näkönen, että silmät meinaa muljahtaa päästä. Mä odotan niin viikonloppua, että ehdin oikein panostamaan siihen tuttavuuden tekemiseen!
 
Muuten meillä elämä rullaa normaaliin tahtiin. Lapset leikkii ja aikuiset leikkii, aikuiset hoitaa lapsia, Mikko hoitaa Juliaa, Sade ottaa hyväksyvästi vastaan Julian perusteettomat läimäytykset, Venla pelkää imuria, Mikko on aamu-uninen... Tosin Mikko ja Venla on nyt yhtäkkiä löytäneet nuo saunan lauteet. Kun yleensähän meille tulevat kissat aloittaa sen asumisen tuolta saunasta ja sitten vasta rohkaistuvat muualle asuntoon, niin nuo ei aiemmin olleet edes ajatelleet, että saunaankin voi mennä - ja vieläpä nukkumaan! Eilen noista makuuhuoneen asukkaista rohkaistuneena päätin antaa axilurit samalla kaikille kissoille, ja kyllä niin nätisti ruuan mukana upposi jokaiselle oma annoksensa, että aivan sydäntä lämmitti. Paitsi Mikko ei huolinut omaansa muuta kuin turkkilaiseen jugurttiin sekoitettuna, mutta sitten kyllä sitäkin vikkelämpään :)
 
 

perjantai 2. elokuuta 2013

Sisarustreffit

Viikko sitten Mikon ja Venlan sisko Pörrö ja veli Poju kävivät meillä kylässä. Nämä pienet olivat tavanneet viimeksi kaksi kuukautta sitten pariviikkoisina vauvoina, ja ajateltiin nyt Pörrön ja Pojun sijaiskotiäidin kanssa katsoa, vieläkö kaikki muistaa toisensa. Oltiin varattu yhteinen rokotusaika koko porukalle, niin luontevasti siinä ennen lääkäriä sai sitten tämä sisarusparvi leikkiä yhdessä jonkun aikaa. Nuo veljeksethän on ihan samannäköisiä, Mikolla vaan on valkoinen mahanalusta ja tassut. Ja huomasinpa siinä, että kun Poju on pitkäraajainen nuori atleetti, niin Mikko on vähän tuommonen töppöjalkainen pullukka :) Venla muistuttaa enemmän Pojua kuin toista veljeään niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään, mutta Pörrö on aivan eri puusta veistetty. Sillä on korea kilppariväritys, ja myös sen naama on aivan eri mallinen kuin muilla sisaruksilla.
 
Ensi kohtaaminen pitkän tauon jälkeen oli kaikkien mielestä vähän jännittävä. Hyvin äkkiä yhteinen sävel kuitenkin löytyi, kun kaikki neljä saivat käydä kokoontumassa keskenään saunassa lauteiden alla. Sieltä tullessaan ei porukalla ollut mitään hämminkiä. Venla taisi olla kaikista rohkein tekemään tuttavuutta, ja myös Poju aika reteesti otti tilan ja hommat haltuun. Mikkoa sen sijaan ainakin aluksi vähän ujostutti, ja se seurailikin tilannetta kylki kyljessä pehmomurmelin kanssa. Samoin Pörröä jännitti kova meno, varsinkin kun Venla kulki niin tiiviisti sen perässä ja yritti aivan väkisin luoda kontaktia. En onnistunut edes saamaan kunnollista kuvaa Pörröstä siinä leikin tiimellyksessä. Mutta kyllähän ne loppujen lopuksi sitten kaikki rohkaisivat mielensä ja hauskaa oli kaivella sijaisäitien käsilaukkuja ja juosta ympäri tupaa. Mikkokin huomasi, että hänhän osaa myös puhua, ja kujerteli siinä sitten kutsuvasti sisaruksilleen :)
 
Viereisessä kuvassa Poju seuraa Venlan touhuamista, ja kun vertaa tätä tuohon ylempään Mikon kuvaan, niin on nuo pojat kyllä niin huvittavan samannäköisiä :) Sade pysytteli koko vierailun ajan visusti keittiön pöydän alla piilossa, kun kerran oli vieras ihminenkin paikalla. Julia katseli mua vähän kysyvästi, että ihanko totta tänne tulee nyt 2 uutta tommosta... Sitten kun pakattiin muksut koppaan, niin se katseli vielä kysyvämmin, että taasko niitä viedään, kun mehän ollaan tässä jo ehditty hyppäämään lääkärissä aiemminkin. Julia on kyllä ihan omaa luokkaansa tossa puheen ymmärtämisessä ja sisäistämisessä, että kyllä se taas käsitti, ettei oo huolta, takaisinkin ollaan vielä tulossa.
 
Oli aivan tajuttoman kuuma päivä silloin, ja Mikko meinas aivan tukehtua siinä automatkan aikana, mutta onneksi vastaanotolla oli sitten viileämpää. Kaikki lapset todettiin terveiksi, ja sitten rokotettiin. Venla oli ainoa, joka huusi, kun pistettiin, mutta hänhän nyt onkin niin voimakas persoona, että mitään ei kyllä hänelle tehdä, jos ei hän itse halua :)  Tässä alla näkyy koko porukka, Pörrö mukaan lukien: