keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Kesäterkkuja!

Haikein mielin tässä latkitaan viimeisiä maitotilkkoja.

Lapset sen kun kasvaa niin kovaa vauhtia, ettei tässä tahdo enää perässä pysyä. Meno on muuttunut kovasti villimmäksi, ja näitä kissanpoikia saa nykyään vähän väliä kaivella jos jostakin pienestä kolosta, jonne ne uteliaisuuksissaan tukkivat. Sitä Mikon taannoin nielaisemaa tutin päätä en koskaan enää nähnyt, mutta kun poika on ihan kunnossa ja kaikki toimii, niin ei olla sitten jääty enää asiaa vatvomaan. Tuttipullosta juominen loppui kyllä siihen tapaturmaan, ja viimeiset maidot sai Venla ja Mikko latkia lautaselta. Sittemmin on siirrytty ihan tyystin kiinteään kissanruokaan ja hyvin maistuu kaikki. Madotuksia on jo kaksi takana, ja korvapunkitkin on häädetty, joten oikein valoisalta näyttää pienten elämä.

Julia hoitaa lapsosia edelleen tunnollisesti, ja Sadekaan ei enää pelkää niin kauheasti. Välillä näyttää siltä kuin Sade olisi vähän liiankin innoissaan näistä hassuista pienistä otuksista, jotka hyppelee ristiin rastiin - niitä kun on niin kiva jahdata ja lyödä tassulla päähän... Venlaa pelottaa, kun Sade juoksee perässä, mutta mitään vakavampaa tilannetta ei ole onneksi vielä ehtinyt kehittymään. Tavallaan Sade ymmärtää, ettei saisi niin villiintyä, mutta kun se ei pysty hillitsemään itseään, kun on niin hauskaa. Julia pitää huolen, ettei mitään pääse sattumaan ja käy kyllä välillä lyömässä pelin ihan suosista poikki. Hänellä kun kuitenkin on talon matriarkan valtikka selvästi hallussaan, niin ei kun läiskis vaan päähän pentujen ahdistelijalle! :)



Sijaisäidille tulee nyt parin viikon tauko kissanhoitoon, kun suuntaan Kroatiaan hoitamaan vuorostaan orpoja karhunpoikia. Näitä kultapupusia käydään täällä sillä aikaa huolella ja rakkaudella hoitamassa, ja voi taivas kuinkahan suuria ne onkaan, kun mä pääsen takaisin kotiin! (Ja kyllä nyyh, ihan kauheaa jättää nämä, ja kuinka sitä voi edes nukkua, kun ei ole kissanpoikia tyynyn vieressä tuhisemassa?!)

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Pikku taaperot

Venla poseeraa
Viime viikko oli sijaiskotinäkökulmasta täysin painajaismainen, mutta samaan aikaan aivan maailman täydellisintä aikaa! Valvotut yöt, ympärivuorokautista hoitoa vaativat vauvat ja takkuavien henkilökemioiden takia rymyävät isommat kissat - meinasi väsy kyllä yllättää kissanhoitajan loppuviikolla.... Mutta kun toisaalta on saanut seurata näiden pikkuisten ihanuuksien viipellystä, niin ei tulisi mieleenkään valittaa. Joka aamu on voinut huomata, että taas on yön aikana uudet palaset loksahtaneet pienissä päissä paikalleen ja joku uusi taito on saatu haaviin: Ensin opittiin kävelemään huojumatta, sitten juoksemaan, hyppäämään, syömään lautaselta vauvanruokaa, kiipeämään sohvalle, ja lopulta jopa kävelemään läpi suuuuuuren olohuoneen kylppäriin asti, kiipeämään hiekkalaatikkoon, kaivamaan kuopan ja pissaamaan ihan itse niin kuin isot kissat <3 Kyllä on sydän sulanut monta kertaa viime päivinä. Monta kertaa on myös - jälleen kerran - täytynyt ihmetellä, millaisia superotuksia kissaemot on! Varsinkin tässä vaiheessa, kun meno alkaa olla jo melkoisen vilkasta, niin miten ihmeessä emo pystyy seuraamaan ja hoitamaan turvaan kaikki lapsensa tuolla luonnon helmassa.

Julia hoitaa pieniä
Nämä muksut on kyllä ottaneet mut täysin äidikseen. Tässähän melkein ylpistyy, kun kerrankin voi saada kissoilta osakseen näin paljon positiivista huomiota ja pyyteettömiä kiintymyksenosoituksia :D Ne tietävät, että minä olen se, jolta saa maitoa, joten kun nälkä yllättää, ne tulevat raaputtelemaan kantapäitä, että heiiii sais antaa ruokaa.  Julia on ottanut hoitotädin roolinsa erittäin vakavasti. Hänen tärkeimpänä tehtävänään on ollut hoitaa pikkuisten peseminen, nyt kun pissaaminenkin onnistuu jo näiltä ihan omin avuin, mutta Julia tekisi kyllä mielellään paljon enemmänkin. Kun vauvat syö tai nukkuu, niin Julia tulee ihan viereen istumaan ja katselee aivan intoa puhkuen, että "joko saa hoitaa, joko saa hoitaa?!?". Jos ei juuri sillä hetkellä sitten saakaan hoitaa, niin Julia ottaa mouruten kissanvaljaat ja talutushihnat suuhunsa, kiertää ympäri kämppää ja retkahtaa lopuksi niiden kanssa sohvalle. Jonkinlaisia sijaislapsien sijaislapsia vissiin...



Sade ei tahdo kerta kaikkiaan ymmärtää näitä otuksia. Ensimmäisten päivien kauhupaniikki on jo hieman lieventynyt, ja Sade uskaltaa jo käydä haistamassa nukkuvia pentuja. Mutta jos se joutuu alle puolentoista metrin etäisyydeltä ohittamaan jomman kumman, niin ohitus tapahtuu hirveän murinan ja sähinän saattelemana. Julia taas  ei voi hyväksyä tällaista negatiivista suhtautumista pentuihin, joten välillä tilanne kärjistyy kahden isomman tytön välillä. Toisaalta pentujen läsnäolo on muuttanut kuvioita taas siihen suuntaan, että Sade jopa tulee joka aamu sänkyyn sanomaan huomenta ja ottamaan vastaan rapsutuksia! Eli ihmeiden aika ei todellakaan ole ohi! :)

Terveydellinen tilanne on täällä muuten kohentunut valtavasti! Antibioottien avulla lähti niin Mikon silmätulehdus kuin Venlan keuhkorohinatkin. Hyvä ruoka ja ahkera leikkiminen on myös vahvistaneet Mikon nilkkaa niin kovasti, ettei vasen etutassu näytä enää ollenkaan niin pahalta, ja sijaisäiti uskaltaakin toivoa, että jalka vielä oikenee aivan normaaliksi.

Mutta kas kun olin ehtinyt huokaista helpotuksesta tämän tervehtymisen johdosta, niin Mikkopa sitten tänä aamuna järsi vaivihkaa tuttipullon tutista sentin pituisen palan irti ja nielaisi sen vailla minkäänlaista ylimääräistä reaktiota!! Lääkärin määräyksestä koetamme nyt parafiiniöljyllä vauhdittaa tutinpalan ulospääsyä... Kyllä lapsista on sitten kova huoli ja murhe kaiken aikaa! :)


Ihanaiset pikku sisarukset omassa pesämajassaan

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Kaksi pientä elämää


Kauaa ei tarvinnut vauvakuumeessa minunkaan pyöriskellä, kun jo torstai-iltana sain kaksi pariviikkoista pentua hoidettavakseni. Jos olette Ssesy:n facebook-sivuja seuranneet, niin olette ehkä nähneet kuvia siitä Vaasan kissatalosta evakuoidusta kissasta, joka pian Seinäjoelle sijaiskotiin päästyään synnytti neljä pentua. Vähän myöhemmin yhdistyksen haltuun tuli neljä kissalasta, joiden villikissaemo oli korjausmiehiä pelästyessään hyljännyt pesän. Nämä pennut saivat onnekseen heti varaemon, kun tuo vaasalaiskissa otti muitta mutkitta uudet pennut omiensa rinnalle.  Tästä tapauksesta voi lukea lisää täältä: https://www.facebook.com/photo.php?fbid=622180801127875&set=a.622180794461209.1073741828.201541199858506&type=1&theater .

Siinä jo yhdistyksen väki ehti huokaista helpotuksesta, kun kaikki meni niin sujuvasti putkeen. Mutta vain paria päivää myöhemmin oli emokissa jo niin uuvuksissa ja tuskaantunut kahdeksan pennun hoitamisesta, ettei lasten painot enää nousseet, vaikka kyseisen sijaiskodin väki syötti pikkuisia maidonvastikkeella kaikki väliajat. Villikissan pennuille oli pakko löytää uudet sijaiskodit, ja minähän mielelläni otin kaksi vastaan, toiset kaksi meni toiseen sijaiskotiin. (Miksi pentue piti hajottaa kahtia? Koska emme omista niitä supervoimia, joita vain emokissoilla on hallussaan, eikä kukaan työssäkäyvä ihminen ajallisesti mitenkään ehdi hoitamaan asiaankuuluvalla tavalla neljää äiditöntä pentua.) Kaikista kolmesta sijaiskodista on nyt viikonlopun aikana kuulunut pelkästään hyviä uutisia; painot on lähteneet nousuun ja kaikki on tyytyväisiä. Myös emo, jonka paino oli lopulta vain 2,6 kiloa (!), voi jo paremmin ja imettää mielellään.
 
Onnekseni meillä viime syksynä asui Armi, joka näytti mulle ummikolle, miten kissa synnyttää, miten kissavauvoja hoidetaan ja miten kaiken pitäisi noin suht normaalisti mennä. Ilman Armin esimerkkiä olisi nyt mennyt sormi suuhun. Ensimmäinen yö oli jännittävä. Aliravittuja lapsia piti syöttää ja pissattaa parin-kolmen tunnin välein, ja kun yhteen pentuun tällaiselta amatööriltä kului kolme varttia, niin eipä siinä paljoa sitten nukuttu. Perjantaina vein vauvat päiväksi äitini luo hoitoon, kun töihinkin oli ehdittävä. Iltapäivällä kävimme sitten eläinlääkärissä, kun molemmat pennut on vähän vaivaisia. Tytöllä lipsuu syödessä maitoa henkitorveen ja hengitys krohisee inhottavasti. Mitään vikaa nielusta ei kuitenkaan löytynyt ja kitalakikin oli ehjä, joten ilmeisesti se ei vaan kunnolla osaa vielä niellä. Keuhkojen tulehtumisen varalle saimme kuitenkin antibioottireseptin. Pojalla taas on synnynnäinen vääntymä vasemmassa etutassussa. Siitäkään ei mitään vikaa löytynyt, nivelet on ehjät ja jalka toimii normaalisti. Jalka saattaa kasvun mukana oieta tai olla oikeamatta, mutta siitä lääkäri oli varma, ettei kissa itse kärsi asiasta laisinkaan.
 
Tytön nimeksi tuli Venla ja pojasta tuli Mikko. Venla on säpäkkä kilpparityttö, pieni punainen laikku päänsä päällä. Venla on se, joka sähisee heti, jos liian salakavalasti ja yllättäen ilmestyy vieraita naamoja pentulaatikon päälle. Se osaa myös vaatia hoitoa ja huolenpitoa erittäin tomerasti ja äänekkäästi. Venla on selvästi veljeään pienempi, mutta kasvaa kuitenkin samaan hyvään tahtiin. Tämä tyttö säntäilee ja hyppelee ympäri olohuoneen mattoa niin paljon kuin vaan huterista jaloista ikinä lähtee. Mikko on astetta rauhallisempi. Se tutkii nurkkia, rapsuttelee matonlankoja ja pyörittelee palloa keskittyneesti. Mikolla on vielä tuommoista lievää karsastusta sinisissä silmissään, ja myöskin ikävä silmätulehdus, johon nyt annetaan niitä Venlalle alunperin tarkoitettuja antibiootteja. En sitten tiedä onko se se tulehdus, minkä takia Mikko on antanut itsestään näin hillityn kuvan :) Tuossa viereisessä kuvassa näkyy selkeästi tuo vinttura vasen etutassu. Ilmeisesti se kuitenkin näyttää pahemmalta kuin onkaan, ja ihan hienosti Mikko sillä kävelee ja varpaat toimii normaalisti.
Sade ei tykännyt uusista omituisista tulokkaista yhtään, oikeastaan ne kauhistutti sitä niin paljon, että se eleli taas kaksi vuorokautta saunassa. Juliaa taas kiinnosti kovastikin. Sillä on ollut omat pennut neljä vuotta sitten, ja elättelinkin vähän toiveita, että vanhat muistot herättäisivät Juliassa henkiin jonkinlaisen äitihahmon näille orporessuille. Vähän varuillani olin kuitenkin, kun päästin Juliaa tutustumaan pentuihin. Sillä kun on vähän ailahteleva mieli, ja välillä saattaa tulla kynsille, jos sillä yhtäkkiä menee hermo. Julia otti kuitenkin pennut rauhallisesti vastaan, pesi molemmat, mutta jos vaan kumpikaan pyrki sen jalkojen välistä mahan alle, niin se sähisi ja loikkasi pois tilanteesta. Jonkinlaiset äidinvaistot Julialla kuitenkin ehti viikonlopun aikana heräämään, ja jo tänä aamuna Julia retkotti puoliksi kyljellään ja antoi pentujen imeä nisiään, välillä pesten ja pissattaen lapsukaisia. Oli myös ihana huomata kuinka saumattomasti Julia kommunikoi näiden pienten kanssa: "miu" - "kurrr" - "miu" - "kurrrrnn" :) Myös Sade uskaltautui aamulla kurkistamaan pentulaatikkoon. Aivan täysin vailla valvontaa en uskalla vielä jättää tätä nelikkoa keskenään, ettei vaan satu mitään kauheita yllätyksiä (sanokaa vain hysteeriseksi, mutta mä en valitettavasti vielä luota täysin näihin isompiin kissoihin, tai niiden käytökseen.) Uskon kuitenkin vakaasti, että pentujen läsnäolo vaikuttaa erittäin positiivisesti kumpaiseenkin.