maanantai 29. heinäkuuta 2013

Villikissauutisia

Makuuhuoneessa majaileva kissaperhe on nyt ehtinyt viettämään täällä viisi vuorokautta. Ruokaa kuluu ja kaikki kelpaa. Mahat on lievästi sekaisin uudesta ruokavaliosta, mutta parempaan päin ollaan menossa. Ruskearaitainen pentu on selkeästi perheenjäseniään rohkeampi, ja vaikka se vielä välillä vähän arastelee, niin leikin tiimellyksessä se on antanut jo vähän silitelläkin itseään. Tämä pentu myös tepastelee ympäri makuuhuonetta niin terhakkaana ja häntä niin rohkeasti pystyssä, että sukupuoli on käynyt selväksi: Pieni poika! Se leikkii koko ajan itsekseen, ja jos sitä jollain narunpätkällä leikittää, niin ei se epäröi hetkeäkään hyökätä kiinni. Se uskaltaa tulla nuuhkimaan kättä, ja tänä aamuna se jopa heittäytyi reteesti kyljelleen ihan lähelle  ja poseerasi nätisti kameralle.  

Emo sähisee ja murisee mulle edelleen varoittavasti, jos se sattuu olemaan jossain muualla kuin turvallisesti sängyn alla. Mutta kun se on siellä selkä seinää vasten kätten ulottumattomissa, niin se ottaa hyvinkin rennosti eikä enää kyttää mun jokaista liikettä. Se on tajunnut, etten missään nimessä suunnittele vahingoittavani sen lapsia, ja niinpä se pystyy jopa sulkemaan silmänsä ja nuokkumaan rauhassa samaan aikaan kun minä leikitän sen lapsia ja yritän rapsutella niiden tassuja. Se on lisäksi uskaltautunut imettämään pentujaan mun nähden, joten kyllä se ... kyllä se siitä. Se vaan aina niin pelästyy, kun astun huoneeseen yllättäen, niin sen ensimmäinen reaktio on paniikki.

Äiti  näyttää viihtyvän hyvin tuolla tuuletusikkunan välissä. En meinannu ensin uskoa silmiäni, kun ei siihen rakoon meillä ennen aikuiset oo itteään tukkineet, mutta sopivastihan tuo tuonne mahtuu :) Ja varmaan on turvallinen olo ja samalla näkee joka suuntaan. Tuossa kuvassa ei nyt hirveen hyvin erotu, mutta sillä on todella likaiset tassut, eikä se oo niitä jaksanu vielä ruveta pesemään. Se kertoo vaan siitä, että raskasta on tähän asti ollut. Eilen saatiin onneksi yhdistykseltä Pirskatti-vitamiinipillereitä, että jos nyt niiden kanssa vähän vauhdikkaammin palautuisi voimat emollekin. Noita meillä aiemmin asuneita Ssesyn kissaemoja tuntevat varmaan voivat todeta saman ku minä, että näitä kauniita kilpparityttöjähän ne vaan aina on, ketä tänne lastensa kanssa muuttaa :) Vedänköhän mä jotenkin näitä puoleeni?!? Tässä tytössä on ulkonäöllisesti tosi paljon samaa kuin Saarassa, ja Saara oli just samalla lailla aivan lopen uupunut tänne päästyään. Mä en vaan oo aivan varma, että pitäiskö tämän emon nyt vaan antaa kyhjöttää sielä sängyn alla ja ikkunan raossa niin kauan, että se ite päättää antaa vähän periksi. Ainakin se on nyt huomannut, että millä asioilla mä siellä huoneessa kuljen ja pystyy tosiaan jo luottamaan lapsensa mun läheisyyteen, niin ei millään viitsisi nyt alkaa sitä stressaamaan millään ylimääräisellä yrittämisellä. Jos vielä muutaman päivän ihan katselen vielä...

No ja sitten on vielä tämä yksi harmaankirjava söpöliini! Sitä saa katsella jopa puolen metrin päästä ja kuviakin saa ottaa, mutta jos vähääkään liikuttaa kättään, niin tämä sähisee, ja jos en heti peräänny, niin se painelee sitten äitin kainaloon sängyn alle. Sillä ei oo läheskään niin paljoa virtaa kuin velipojalla, mutta välillä kun salaa ovenraosta kurkistan, niin kyllä sekin siellä toki leikkii. Jotenkin veikkailisin käytöksen perusteella, että se on tyttö, mutta ei voi tietää ennen kuin näkee. Toivoisin kyllä, että tämä pentu rohkaistuisi veljensä mukana jo lähiaikoina. Saaran pentueessahan oli se pitkäkarvainen Kerttu, joka oli niin koomisen kiukkuinen ja ikimuistoisen sähäkkä pikkunainen, että se suopui mullekin vasta kolmen kuukauden yhteiselon jälkeen, ja sitten se olikin maailman lutuisin tyttö :) 

Mutta nää on kyllä tosi söpöjä nämä pennut, ja niin pörröisiä!!

 

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Haastetta peliin

Pari päivää sitten tänne toimitettiin ladon alta kiinni saatu kissaperhe. Sijaiskodin uudet asukkaat saivat makuuhuoneesta itselleen mukavan yksiön, ja Mikko, Venla, Julia ja Sade joutuivat sopeutumaan siihen masentavaan tilanteeseen, että yhden huoneen ovi on nyt jatkuvasti suljettuna eikä kukaan pääse nukkumaan sänkyyn eikä piiloutumaan vaatekaappiin. Tämä uuden porukan eristäminen johtuu ensinnäkin siitä, että yksi pennuista oli juuri ennen tänne tuloa selittämättömästi kuollut ja lääkärin neuvon mukaan varmistetaan nyt ensin, ettei perhe kanna mitään kuolettavaa tautia mukanaan. Ja toiseksi, ihan henkistä stressiä vähentääksemme, on parasta, että nämä luonnon armoilla varttuneet lapsukaiset ja heidän hysteerinen ja arka emonsa saavat rauhassa tottua kotielämään, ennen kuin meidän muut kissat hyökkäävät tekemään tuttavuutta yli-innokkaana.

Ainakin tällä erää perhe vaikuttaa terveeltä, ruoka maistuu ja lapset leikkii. Emo on tosi pieni ja sillä on ehkä vähän tulehdusta toisessa silmässä, mutta esimerkiksi kaikkien korvat näyttää näin kuvienkin perusteella poikkeuksellisen puhtailta. Ensimmäisen päivän he kyhjöttivät sängyn alla seinän vieressä, mutta jo toisena päivänä pennut kiipeilivät ikkunalla (näin tämän ulkoa päin), ja kun vein ruokaa makuuhuoneeseen, makasi koko porukka sängyn päällä! Huraa! Emo kuitenkin sähisi ja murisi hurjana ja täytyy sanoa, että vaikka olen paljon kissoja nähnyt, niin en koskaan semmosta pakokauhuista katsetta, mitä tällä oli. Tajusin siinä kohtaa, että tässä tullaan tekemään vielä paljon töitä, ennen kuin meistä tulee ystäviä.

Onnekasta tässä haastavassa tilanteessa on se, että pennut on vasta tuommoisia korkeintaan 5-viikkoisia, ja vaikka siis osaavat jo (onneksi) pelätä ihmistä, niin lapsekas uteliaisuus meinaa silti viedä pelosta voiton. Eilen vietin useamman tunnin maaten makuuhuoneen lattialla pentuja houkutellen, kun huomasin, että toinen pennuista ei ehkä pysty vastustamaan hassuja rapisevia foliopalloja. Pitkän yhteisen pallottelun jälkeen tämä pörröinen pikku tiikeri oli uskaltautunut jo metrin päähän, ja sitten otettiin järeämmät aseet käyttöön: puinen helminauha!



Hitaasti mutta varmasti pentu uskaltautui koskemaan helmiä, sitten seuraamaan ja lopulta se oli niin päättäväinen, että otti helmet suuhun, repi niin lujaa, että mun ote irtosi ja vei helmet äidillensä näytille. (Huomaa kuinka äippä sängyn alla silmä kovana koko ajan seurasi tätä pennun touhuilua!) Tässä vaiheessa suurisilmäinen harmaa sisarus uskaltautui nousemaan lattialle Julian vanhasta maastokuvioidusta pesäkopasta. Ensin se ei olisi millään uskaltanut koskea mihinkään, vaikka aivan hirmuisesti teki mieli, mutta kun tämä rohkeampi tapaus rymysi pallojen kanssa ympäri lattiaa, niin lopulta toinenkin rohkaisi mielensä.


Emo seurasi siis tarkasti tätä touhua ja mun liikkeitä, ja toivon mukaan se nyt tajusi edes vähän, etten oo mitään pahaa heille yrittämässä. Noiden aikuisten luottamus tahtoo aina olla kiven alla, vaikka kaikkensa koittaa. Eihän sitä tiedä, miten vähän niillä edes on kokemusta ihmisistä ja sitten voi vain arvailla, miten huonoja ne kokemukset voi olla. Tämä emo on  villiintynyt, mutta se ei todellakaan tarkoita, että se olisi käymässä kenenkään päälle, sitä vaan pelottaa kamalasti. Ja mä olen päättänyt näyttää sille, että nyt kääntyi elämä parempaan suuntaan ja että ihmisistä ei ole vain haittaa vaan niistä voi myös olla suuri apu väsyneelle ja nälkiintyneelle kissaäidille.

Suunnitelmissa on nyt vaan jatkaa tätä lähestymistä pentujen leikittämisen kautta, ja kun nyt pari viikkoa on syöty kunnolla ja vahvistuttu, niin käydään sitten lääkärillä vielä tarkistamassa, että kaikki on kunnossa!

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Taas sairastetaan...

Saaran raihnainen perhe elokuussa 2012

Näillä luonnossa syntyneillä pennuilla on aina niin paljon kaikkea vaivaa ja virusta, että välillä mietin, onko mitenkään mahdollista heitteillä syntyneellä kissalla edes selvitä lapsuuden yli täysikasvuiseksi. Viime elokuussa tänne muutti Saara ja hänen 3 pentuaan, ja niillä oli kaikilla kaikki mahdolliset herpekset ja silmätulehdukset ja korvatulehdukset ja punkit ja väiveet, että siinä olikin jo lääkitysten kanssa säätämistä! Mikko ja Venlahan meille muutettuaan myös heti saivat antibiootit, Mikko silmätulehdukseen ja Venla keuhkokrohinaansa.


No, viime keskiviikkoaamuna heräsin ensinnäkin siihen ennennäkemättömään tilanteeseen, että kello oli jo 7, eikä lapset olleet painimisillaan herättäneet mua aiemmin. Aamupalalle Mikko ei ilmestynyt keittiöön muiden mukana laisinkaan, ja aamupäivän aikana kävi erittäin selväksi, että nyt ei oo kaikki hyvin. Mikko vaan nukkui tai kyhjötti jossain vaatekaapin nurkassa, ei vastannut millään lailla siskonsa leikkiinkutsuihin ja hereillä ollessaan se tärisi koko pieni kissa ja oli hirveet sydämentykytykset rassukalla. Eniten huolestutti tietysti se, ettei se ollut edes juonut mitään ilmeisesti edes koko yön aikana eikä sitten aamullakaan. Tuollainen pieni otus kuivuu niin äkkiä ihan pilalle, niin yritin siinä ruiskulla sitten vähän juottaa poikaa. Onneksi saatiin aika lääkäriin aika pikaisesti.

Kuumetta oli 40,9 eli aika ronskisti pienelle lapselle, kun normaali lämpö olis 38. Mikko sai kuumetta alentavan piikin ja sitten antibiootit ja kipulääkettä matkaan, ja oikeastaan jo tuntia myöhemmin oli olo paljon parempi. Mikko alkoi aika äkkiä syömään itse - nälkä olikin jo hirmuinen, tärinä loppui ja siskonkin kanssa jaksoi vähän leikkiä, vaikka antibiootit kyllä väsyttivät vielä muutaman päivän ajan.

Näin sopuisasti meillä!

Tällä viikolla onkin sitten jännät paikat, nimittäin Mikko ja Venla saavat tavata toisessa sijaiskodissa asuvat sisaruksensa ensimmäistä kertaa sitten 2. elinviikkonsa. Siitä onkin jo tovi vierähtänyt, joten on hauska nähdä, vieläkö ne tuntee toisensa :) Yhdessä tuumin tämä nelipäinen sisarusparvi lähtee sitten rokotettavaksi ja saa ikiomat rokotuskortit, ja se onkin sellainen konkreettinen askel lähemmäs oman kodin etsintää. Voi voi, nyyhkis...


lauantai 13. heinäkuuta 2013

Täällä taas!

Mikko

No niin, olen viimein palannut reissusta tänne kotiin, ja voi hyvänen aika, kun täällä on kaikki kasvaneet isoiksi! Pennuilla on molemmilla paino noussut puoli kiloa ja myös Julia on äitini lihapatojen ääressä muuttunut oikein terveen näköiseksi :) Myös sosiaalisissa suhteissa on tapahtunut ilahduttavaa kehitystä. Sade ei muista enää arastella ihmisiä, kun leikkii niin vallattomasti pentujen kanssa. Ja kuten jo aiemminkin taisin kirjoitella, on tämä lastenhoitopesti tehnyt myös Julialle todella hyvää. 

Venla

Parin kuukauden ikäiset pennut ei toki enää vaadi niin kovasti pesemistä ja muuta hoitoa, mutta Julia on ottanut asiakseen valvoa, ettei leikit muutu liian rajuiksi Mikon ja Venlan välillä ja ettei Sade käytä liian kovia otteita kummankaan pienen kanssa. Sade näyttää myös olevan täysin perillä siitä, että Julia on tämän talon järjestyksenvalvoja. Eilen sain todistaa tilannetta, jossa Sade paini Venlan kanssa vähän liian aggressiivisesti, Venla kirkui ja Julia juoksi salamana paikalle. Kun Sade huomasi Julian läsnäolon, se alkoi välittömästi nuolla Venlaa, ihan niinkun että ei tässä mitään, hän vaan pesee tätä lasta :D

Koko nelikko tulee kyllä todella hyvin toimeen, vaikka Julia välillä tykkääkin ohimennessään lätkiä Sadetta päähän, vähän varmaan muistuttaakseen asemastaan. Sade ei kuitenkaan missään vaiheessa ole antanut Julialle takaisin, vaan hyväksyy sen, että vanhempi rouva saa kyllä ilmaista mielipiteensä. Kaikki neljä mahtuu nukkumaan samassa sängyssä, myös minä sovin sekaan, vaikka ei siellä kyllä saa kauheasti nukuttua, kun keskellä yötäkin pitää lasten herätä painimaan. Mutta on ne niin sööttejä, ettei pieni univaje mua ainakaan haittaa. Meno on alkanut olla todella vauhdikasta, ja täällä kämpässä on saanut vähän siirrellä huonekalujakin, kun alkoi kissanpentuja löytymään katonrajasta ja kaikenmoisista pinteistä :) 

Sade & Venla

Venla on näistä se rohkeampi, pieni ja pippurinen tyttö, joka ei sitten yhtään viihdy sylissä, vaan huutaa niinku syötävä. Mikko on leikeissä varovaisempi. Se tutkailee rauhallisesti maailmaa huolestuneennäköisillä silmillään ja tykkää sylissä olemisesta, sen verran mitä nyt tuommonen kissanpoika jaksaa aloillaan pysyä. Se viettää välillä hyvinkin pitkiä aikoja istuen mun naaman vieressä ja tuijottaen hartaasti pää kallellaan. Se katsoo ensin toiseen silmään, sitten toiseen, sitten nenänvartta pitkin leukaan ja sitten hiuksia, taas silmiä...aivan kuin se jotenkin miettis, että eikö tämä ollut se meidän äiti, mutta nyt kolmen viikon eron jälkeen se on tajunnut, että enhän mä näytä yhtään samalta kuin he tai Sade tai Julia. Joskus yölläkin kun herään, niin se istuu tyynyllä ja tuijottaa ja on niin mietteliään näköinen, että aivan naurattaa. Pieni kissalapsi yrittää ymmärtää, miksi yksi perheenjäsen näyttää niin erilaiselta. Tai mistä sen tietää mitä se miettii, mutta aivan selvästi kovastikin joku mietityttää - päivittäin :)