Eilen koitti se kohtalon päivä, kun tämä hankala parivaljakko - siis Tiina ja Oula - piti toimittaa lääkäriin leikattavaksi ja rokotettavaksi. Näitähän oltiin silloin jokunen viikko sitten viemässä muiden mukana lääkäriin, mutta ei siitä mitään tullut. Tajusin silloin, että näitä ei ihan hevillä boksiin huijatakaan, ja että ne vaatii kyllä mun täyden keskittymisen ja kaiken energian, ennen kuin ne saa pakottamalla tekemään yhtään mitään. Mä kauhulla ja pelko rinnassa odotin tätä päivää, ja kauhuntäyteiseksi se sitten muuttuikin.
Olin olevinani hyvinkin älykäs ja kekseliäs, kun päätin, että suljen Tiinan makuuhuoneeseen ja laitan sinne kissanloukun herkkuruokineen päivineen, ja sen jälkeen Oulan nappaaminen kävisi kerrassaan leikiten. Ajattelin, että kun Tiinan piti joka tapauksessa olla 12 tuntia syömättä ennen nukutusta, niin sehän marssisi sinne loukkuun ilman mitään ongelmia. Ei se mennyt ihan niin...
Kirjoitin eilen yhdistyksen suuntaan pientä tapahtumaraporttia tähän tyyliin:
Tiina ei mennyt loukkuun. Niin nälkä ei sentään ollu hänelläkään. Plan B:nä puin lasketteluvaatteet päälle ja laitoin keittiön lattialle herkkuruokia, josta sitten sain yllätettyä Oulan takaapäin ja tungettua boksiin. Onneksi oli ne lasketteluvaatteet. Tässä kohtaa piti lukita Sade, Julia, Tommi, Teemu ja Riku makuuhuoneeseen ja kylppäriin, että sais jonkinlaisen työrauhan. Oula boksin kanssa vessaan, jonne äitinsä puoli tuntia myöhemmin meni katsomaan, että mitä se kersa sielä rähisee. Oula meinas tulla kaltereiden läpi ja iski naamaansa niin lujaa boksin reunaan, että nenä paisui ja punottaa edelleen. Tiinan perässä sain suljettua vessan oven hipihiljaa. Lasketteluvaatteet päällä ja täkkiä kilpenä käyttäen tunkeuduin minäkin vessaan, Tiina esitti heti kättelyssä "ei senttiäkään lähemmäs tai hyppään sun naamalle ja revin silmät päästä"-ilmeensä raivoisan sähinän saattelemana, mutta jollain ihmeen konstilla onnistuin pääsemään vessan puolelle ja sain oven kiinni.
Ehdin huomamaan, että Pyry-rassu oli joutunut myös tapahtumien keskelle, ja samassa Tiina hyppäsi mun päälle, kiipesi selkää pitkin ja iski kyntensä mun kurkkuun, potkaisi takajalalla valot pois ja minä valuin lattialle toiveena, että ne lihaan uponneet ja kiinni takertuneet kynnet irtoais. Olin jo valmiina luopumaan ajatuksesta ja avaamaan vessan oven saadakseni kissan pois kurkusta, mutta se irrottikin otteen. Minä sain valot päälle ja Tiina alkoi ottamaan raivokkaita ponnistuksia tarkoituksenaan hypätä altaan päällä olevan peilikaapin päälle. Neljä ponnistusta, kaikki onneksi epäonnistuneita yltäen vain reiluun puoleentoista metriin, minkä jälkeen kissa perääntyi läähättämään vessanpöntön taakse. Pyry näytti tässä kohtaa siltä, että hän vois vaikka lähteä, Oula piteli omassa boksissaan punoittavaa nenäänsä. Avasin Tiinalle boksin oven ja vein sitä lähemmäs. Kissa sähisi, mutta oli selkeesti menettänyt enimmät voimansa. Kaksin käsin niskasta kiinni ja lattiaa vasten painamalla vedin sen boksiin. Luukku kiinni. Itku tuli. Huoh.
Ihan hirveetä siis. Pelkäsin aivan jumalattomasti. Mutta kun tämä vaihe oli valmis, ei itse lääkärin vastaanotolla ollu oikestaan mitään hämminkiä. Kissat sai kohtalaisen helposti bokseista pakkohäkkiin eikä kumpikaan inahtanutkaan, kun pistettiin. Hommat tuli hoidettua ja sitten vaan kissat kotiin heräilemään. Ehdin vielä leikkaamaan molemmilta kynnet ennen kuin ensimmäisiä virkoamisen merkkejä alkoi näkymään.
Oula virkistyi hyvinkin äkkiä ja pääsi jo vähän muiden poikien kanssa leikkimään illan mittaan. Nenä vielä tänä aamuna pikkusen punotti, muttei ollu enää niin turvonnu. Tiinaa väsytti enemmän ja luulen, että sillä oli paljon raskaampi tää henkinen puoli. Se on kyllä selkeästi loukkaantunu ja pettyny muhun, kun silleen menin häntä pakottamaan... Julia oli eilen todella järkyttyny tämmösestä sodankäynnistä ja äidillinen kun on, niin erityisesti Oulan kohtelu huolestutti sitä suunnattomasti. Se katteli mua niinku jotain aivan hirvittävää sadistia, mutta aamuun mennessä se oli jo antanu anteeksi tai sitten ei enää muistanu asiaa. Mulle ei jääny mitään traumoja tästä, enkä vihaa Tiinaa.
Tää kuulostaa varmasti todella kyseenalaiselta touhulta ja herää kysymys, että onko meidän järkeä yrittää kesyttää kissoja, jotka käy silmille. Tiinalla ei ehkä ole ollut koskaan kunnollista kontaktia ihmiseen, ei ainakaan mitään positiivista, ja siksi se luottamuksen rakentaminen on todella hidasta ja hermoja vaativaa puuhaa. Se on kuitenkin parissa kuukaudessa tottunu elämään ihailtavassa sovussa näiden muiden kissojen kanssa, on täysin sisäsiisti ja viime viikkojen aikana se on myös itse tullut yhä lähemmäs ja lähemmäs mua. Miksikään villikissaksi mä en sitä siksi haluakaan luokitella, kun ei se muuten ole ollu mitenkään aggressiivinen tai uhmakas. Se koki tämän vapaudenriiston ja pakottamisen nyt vaan niin kovin dramaattisesti, että oli valmis vaikka mihin päästäkseen pois sieltä vessasta. Kokemuksesta tiedän myös, että semmonen leppoisinkin sylikissa saattaa muuttua sekunnissa täysin raivotautiseksi villipedoksi, jos sitä yrittää teljetä boksiin vastoin sen omaa tahtoa. Onhan tässä monesti oltu kädet verillä... :)
Tässä sijaiskotitouhussa on saanut todistaa niin suunnattomia muodonmuutoksia noissa kissoissa, että mä en halua luovuttaa, kun selvästikään ei ole kyse toivottomasta tapauksesta. Ei mulla ole mielestäni oikeutta päättää täysin terveen elävän olennon elämästä ja kuolemasta. Meidän yhdistyksessä on joka tapauksessa kaikilla järki tallella eikä siellä yritetä vängällä kesyttää jotain, josta näkee heti, ettei se pysty koskaan elämään ihmisen kanssa sisätiloissa. Siinä on myös kysymys eläimen oikeudesta hyvään elämään; sisälle teljetty, ihmisiä pelkäävä villiintynyt kissa kärsii. Lisäksi siinä kärsivät ihmiset, jos kissa peloissaan käyttäytyy hyökkäävästi. Kuulin illalla, että yksi kiinniotettu villiintynyt emo joudutaan juuri tästä syystä nyt lopettamaan. Aina ei siis asiat näiden löytökissojen kanssa suju niin yksinkertaisesti tai onnellisesti, mutta se vaan pitää hyväksyä osana tätä eläinsuojelutyötä.
Mä toivon nyt vaan, että Tiina antaa anteeksi ja voidaan palata normaaliin arkeen tämän koettelemuksen jälkeen. Ehkä Sheba-ateriat auttaa :)
Kiitos, tämä lohduttaa. Minä jännitän jo nyt Mustikka-pennun saamista koppaan leikkauskäyntiä varten, sillä se ei paljon anna koskea ja viimeisin koppaanmeno oli aika veristä touhua... (Tuli meille 4-viikkoisena tien varresta löytyneenä pentuna.) "Helpottaa", kun ei se aina mene niin kuin Strömsössä muuallakaan. :)
VastaaPoista