Haastetta peliin

Pari päivää sitten tänne toimitettiin ladon alta kiinni saatu kissaperhe. Sijaiskodin uudet asukkaat saivat makuuhuoneesta itselleen mukavan yksiön, ja Mikko, Venla, Julia ja Sade joutuivat sopeutumaan siihen masentavaan tilanteeseen, että yhden huoneen ovi on nyt jatkuvasti suljettuna eikä kukaan pääse nukkumaan sänkyyn eikä piiloutumaan vaatekaappiin. Tämä uuden porukan eristäminen johtuu ensinnäkin siitä, että yksi pennuista oli juuri ennen tänne tuloa selittämättömästi kuollut ja lääkärin neuvon mukaan varmistetaan nyt ensin, ettei perhe kanna mitään kuolettavaa tautia mukanaan. Ja toiseksi, ihan henkistä stressiä vähentääksemme, on parasta, että nämä luonnon armoilla varttuneet lapsukaiset ja heidän hysteerinen ja arka emonsa saavat rauhassa tottua kotielämään, ennen kuin meidän muut kissat hyökkäävät tekemään tuttavuutta yli-innokkaana.

Ainakin tällä erää perhe vaikuttaa terveeltä, ruoka maistuu ja lapset leikkii. Emo on tosi pieni ja sillä on ehkä vähän tulehdusta toisessa silmässä, mutta esimerkiksi kaikkien korvat näyttää näin kuvienkin perusteella poikkeuksellisen puhtailta. Ensimmäisen päivän he kyhjöttivät sängyn alla seinän vieressä, mutta jo toisena päivänä pennut kiipeilivät ikkunalla (näin tämän ulkoa päin), ja kun vein ruokaa makuuhuoneeseen, makasi koko porukka sängyn päällä! Huraa! Emo kuitenkin sähisi ja murisi hurjana ja täytyy sanoa, että vaikka olen paljon kissoja nähnyt, niin en koskaan semmosta pakokauhuista katsetta, mitä tällä oli. Tajusin siinä kohtaa, että tässä tullaan tekemään vielä paljon töitä, ennen kuin meistä tulee ystäviä.

Onnekasta tässä haastavassa tilanteessa on se, että pennut on vasta tuommoisia korkeintaan 5-viikkoisia, ja vaikka siis osaavat jo (onneksi) pelätä ihmistä, niin lapsekas uteliaisuus meinaa silti viedä pelosta voiton. Eilen vietin useamman tunnin maaten makuuhuoneen lattialla pentuja houkutellen, kun huomasin, että toinen pennuista ei ehkä pysty vastustamaan hassuja rapisevia foliopalloja. Pitkän yhteisen pallottelun jälkeen tämä pörröinen pikku tiikeri oli uskaltautunut jo metrin päähän, ja sitten otettiin järeämmät aseet käyttöön: puinen helminauha!

Hitaasti mutta varmasti pentu uskaltautui koskemaan helmiä, sitten seuraamaan ja lopulta se oli niin päättäväinen, että otti helmet suuhun, repi niin lujaa, että mun ote irtosi ja vei helmet äidillensä näytille. (Huomaa kuinka äippä sängyn alla silmä kovana koko ajan seurasi tätä pennun touhuilua!) Tässä vaiheessa suurisilmäinen harmaa sisarus uskaltautui nousemaan lattialle Julian vanhasta maastokuvioidusta pesäkopasta. Ensin se ei olisi millään uskaltanut koskea mihinkään, vaikka aivan hirmuisesti teki mieli, mutta kun tämä rohkeampi tapaus rymysi pallojen kanssa ympäri lattiaa, niin lopulta toinenkin rohkaisi mielensä.

Emo seurasi siis tarkasti tätä touhua ja mun liikkeitä, ja toivon mukaan se nyt tajusi edes vähän, etten oo mitään pahaa heille yrittämässä. Noiden aikuisten luottamus tahtoo aina olla kiven alla, vaikka kaikkensa koittaa. Eihän sitä tiedä, miten vähän niillä edes on kokemusta ihmisistä ja sitten voi vain arvailla, miten huonoja ne kokemukset voi olla. Tämä emo on  villiintynyt, mutta se ei todellakaan tarkoita, että se olisi käymässä kenenkään päälle, sitä vaan pelottaa kamalasti. Ja mä olen päättänyt näyttää sille, että nyt kääntyi elämä parempaan suuntaan ja että ihmisistä ei ole vain haittaa vaan niistä voi myös olla suuri apu väsyneelle ja nälkiintyneelle kissaäidille.

Suunnitelmissa on nyt vaan jatkaa tätä lähestymistä pentujen leikittämisen kautta, ja kun nyt pari viikkoa on syöty kunnolla ja vahvistuttu, niin käydään sitten lääkärillä vielä tarkistamassa, että kaikki on kunnossa!