Kaksi pientä elämää

Kauaa ei tarvinnut vauvakuumeessa minunkaan pyöriskellä, kun jo torstai-iltana sain kaksi pariviikkoista pentua hoidettavakseni. Jos olette Ssesy:n facebook-sivuja seuranneet, niin olette ehkä nähneet kuvia siitä Vaasan kissatalosta evakuoidusta kissasta, joka pian Seinäjoelle sijaiskotiin päästyään synnytti neljä pentua. Vähän myöhemmin yhdistyksen haltuun tuli neljä kissalasta, joiden villikissaemo oli korjausmiehiä pelästyessään hyljännyt pesän. Nämä pennut saivat onnekseen heti varaemon, kun tuo vaasalaiskissa otti muitta mutkitta uudet pennut omiensa rinnalle.  Tästä tapauksesta voi lukea lisää täältä: https://www.facebook.com/photo.php?fbid=622180801127875&set=a.622180794461209.1073741828.201541199858506&type=1&theater .

Siinä jo yhdistyksen väki ehti huokaista helpotuksesta, kun kaikki meni niin sujuvasti putkeen. Mutta vain paria päivää myöhemmin oli emokissa jo niin uuvuksissa ja tuskaantunut kahdeksan pennun hoitamisesta, ettei lasten painot enää nousseet, vaikka kyseisen sijaiskodin väki syötti pikkuisia maidonvastikkeella kaikki väliajat. Villikissan pennuille oli pakko löytää uudet sijaiskodit, ja minähän mielelläni otin kaksi vastaan, toiset kaksi meni toiseen sijaiskotiin. (Miksi pentue piti hajottaa kahtia? Koska emme omista niitä supervoimia, joita vain emokissoilla on hallussaan, eikä kukaan työssäkäyvä ihminen ajallisesti mitenkään ehdi hoitamaan asiaankuuluvalla tavalla neljää äiditöntä pentua.) Kaikista kolmesta sijaiskodista on nyt viikonlopun aikana kuulunut pelkästään hyviä uutisia; painot on lähteneet nousuun ja kaikki on tyytyväisiä. Myös emo, jonka paino oli lopulta vain 2,6 kiloa (!), voi jo paremmin ja imettää mielellään.

 

Onnekseni meillä viime syksynä asui Armi, joka näytti mulle ummikolle, miten kissa synnyttää, miten kissavauvoja hoidetaan ja miten kaiken pitäisi noin suht normaalisti mennä. Ilman Armin esimerkkiä olisi nyt mennyt sormi suuhun. Ensimmäinen yö oli jännittävä. Aliravittuja lapsia piti syöttää ja pissattaa parin-kolmen tunnin välein, ja kun yhteen pentuun tällaiselta amatööriltä kului kolme varttia, niin eipä siinä paljoa sitten nukuttu. Perjantaina vein vauvat päiväksi äitini luo hoitoon, kun töihinkin oli ehdittävä. Iltapäivällä kävimme sitten eläinlääkärissä, kun molemmat pennut on vähän vaivaisia. Tytöllä lipsuu syödessä maitoa henkitorveen ja hengitys krohisee inhottavasti. Mitään vikaa nielusta ei kuitenkaan löytynyt ja kitalakikin oli ehjä, joten ilmeisesti se ei vaan kunnolla osaa vielä niellä. Keuhkojen tulehtumisen varalle saimme kuitenkin antibioottireseptin. Pojalla taas on synnynnäinen vääntymä vasemmassa etutassussa. Siitäkään ei mitään vikaa löytynyt, nivelet on ehjät ja jalka toimii normaalisti. Jalka saattaa kasvun mukana oieta tai olla oikeamatta, mutta siitä lääkäri oli varma, ettei kissa itse kärsi asiasta laisinkaan.

 

Tytön nimeksi tuli Venla ja pojasta tuli Mikko. Venla on säpäkkä kilpparityttö, pieni punainen laikku päänsä päällä. Venla on se, joka sähisee heti, jos liian salakavalasti ja yllättäen ilmestyy vieraita naamoja pentulaatikon päälle. Se osaa myös vaatia hoitoa ja huolenpitoa erittäin tomerasti ja äänekkäästi. Venla on selvästi veljeään pienempi, mutta kasvaa kuitenkin samaan hyvään tahtiin. Tämä tyttö säntäilee ja hyppelee ympäri olohuoneen mattoa niin paljon kuin vaan huterista jaloista ikinä lähtee. Mikko on astetta rauhallisempi. Se tutkii nurkkia, rapsuttelee matonlankoja ja pyörittelee palloa keskittyneesti. Mikolla on vielä tuommoista lievää karsastusta sinisissä silmissään, ja myöskin ikävä silmätulehdus, johon nyt annetaan niitä Venlalle alunperin tarkoitettuja antibiootteja. En sitten tiedä onko se se tulehdus, minkä takia Mikko on antanut itsestään näin hillityn kuvan :) Tuossa viereisessä kuvassa näkyy selkeästi tuo vinttura vasen etutassu. Ilmeisesti se kuitenkin näyttää pahemmalta kuin onkaan, ja ihan hienosti Mikko sillä kävelee ja varpaat toimii normaalisti.

Sade ei tykännyt uusista omituisista tulokkaista yhtään, oikeastaan ne kauhistutti sitä niin paljon, että se eleli taas kaksi vuorokautta saunassa. Juliaa taas kiinnosti kovastikin. Sillä on ollut omat pennut neljä vuotta sitten, ja elättelinkin vähän toiveita, että vanhat muistot herättäisivät Juliassa henkiin jonkinlaisen äitihahmon näille orporessuille. Vähän varuillani olin kuitenkin, kun päästin Juliaa tutustumaan pentuihin. Sillä kun on vähän ailahteleva mieli, ja välillä saattaa tulla kynsille, jos sillä yhtäkkiä menee hermo. Julia otti kuitenkin pennut rauhallisesti vastaan, pesi molemmat, mutta jos vaan kumpikaan pyrki sen jalkojen välistä mahan alle, niin se sähisi ja loikkasi pois tilanteesta. Jonkinlaiset äidinvaistot Julialla kuitenkin ehti viikonlopun aikana heräämään, ja jo tänä aamuna Julia retkotti puoliksi kyljellään ja antoi pentujen imeä nisiään, välillä pesten ja pissattaen lapsukaisia. Oli myös ihana huomata kuinka saumattomasti Julia kommunikoi näiden pienten kanssa: "miu" - "kurrr" - "miu" - "kurrrrnn" :) Myös Sade uskaltautui aamulla kurkistamaan pentulaatikkoon. Aivan täysin vailla valvontaa en uskalla vielä jättää tätä nelikkoa keskenään, ettei vaan satu mitään kauheita yllätyksiä (sanokaa vain hysteeriseksi, mutta mä en valitettavasti vielä luota täysin näihin isompiin kissoihin, tai niiden käytökseen.) Uskon kuitenkin vakaasti, että pentujen läsnäolo vaikuttaa erittäin positiivisesti kumpaiseenkin.