Luopumisesta..

Olen monesti kuullut ihmettelyjä, että miten näistä sijaiskissoista malttaa ikinä luopua. Kyllähän tässä on pitänyt itsensä psyykata siihen, että tämä koti on näille vain se paikka, jossa fyysiset ja henkiset kolhut paikataan ehjiksi, jotta kissat ovat sitten valmiita jatkamaan "oikeaa" elämää omassa kodissaan. Tilaa on rajallisesti, ja mitä nopeampaa jokainen ns. lähtövalmis kissa löytää oman kodin, sen parempi, koska ovella yleensä on jo uusi tulokas odottamassa pääsyä sijaiskotiin. 

Erityisen helppoa luopuminen on silloin, kun on ilmiselvää, että kissa kaipaisi omaa rauhaa, jota sijaiskodissa ei olosuhteiden pakosta ole tarjolla. Hertan kohdalla tilanne oli juuri tämä. Se nautti suunnattomasti, kun sai makoilla sylissä tai kainalossa rauhassa, mutta utelias Julia kävi joka välissä tarkastamassa, että mitäs täällä tapahtuu. Hertta jännittyi Julian läheisyydestä välittömästi ja yritti murisemalla ilmoittaa sille, että mee pois siitä. Julialla on tuo kissojen välinen kommunikaatio vielä tällä hetkellä vähän hakusessa eikä se siis koskaan oikein ymmärtänyt Hertan viestiä, ja niinpä Hertta monesti katsoi parhaaksi vain poistua paikalta - vaatekaappiin tai sängyn alle. Kun kissa sijaiskodissa selvästi kärsii muiden kissojen läsnäolosta, niin silloin itsekin kyllä täydestä sydämestään toivoo, että oma koti löytyisi mahdollisimman nopeasti. Hertalla kävi todella hyvä tuuri, kun se nyt pääsi talon ainoaksi kissaksi.



Saara imettämässä Armin pentuja. Oma lapsi Kerttu katsoo vierestä.

Joskus talossa taas asustaa sellainen sopuisa kissayhteisö, jonka yhteiselo toimii täysin saumattomasti. Viime loka-joulukuussa meillä asui parivuotias Saara, Saaran muutaman kuukauden ikäinen pentu Kerttu, vuoden vanha Armi ja sen neljä syyskuussa syntynyttä pentua. Kaikki sulassa sovussa. Välit olivat jopa niin läheiset, että Saara auttoi lapsenhoidossa väsynyttä Armia pesemällä ja imettämällä tämän vauvoja. Maitoa Saaralta ei toki enää tullut, kun se oli jo leikattu. Siinä syksyn aikana kuitenkin tajusin itsekin hyvin selvästi, että imetyshetken merkitykset on pitemmän päälle kyllä jossain ihan muualla kuin ravinnon saannissa. Kun joulun jälkeen koko Armin viisipäinen perhe sitten oli muuttamassa pääkaupunkiseudulle omiin koteihin, niin kyllähän siinä piti itkeskellä etukäteen ja jälkikäteenkin. Varsinkin pentujen lähtö oli surullista ja haikeaa, kun niiden kasvua oli saanut seurata niin läheltä ja sen verran pitkään, että niihin vaan oli ehtinyt jo kiintyä kovasti.

 

Mutta...toisaalta Armin porukan lähtiessä sain myös huokaista helpotuksesta ja väsyneenä myöntää itselleni, että olihan siinä ollut hulinaa kerrakseen. Tuollainen kissalapsi-porukka saa melkoisen sekamelskan aikaiseksi, kun virtaa on niin kuin pienessä kylässä ja kaikki kiinnostaa. Enkä siinä ollut sitten parin kuukauden aikana tahtonut aina ehtiä töihinkään ajoissa, kun pentuja nukkui käsilaukussa, istui kengässä, tukki pieniä päitään eteisen ovenraosta tai roikkui neulanterävillä kynsillään housunlahkeissa :) Suurella lämmöllä kuitenkin kaikkia noita hetkiä muistelen, ja voi vaan olla tosissaan onnellinen, että kaikki luotani lähteneet sijaiskissat ovat päässeet hyviin koteihin.