Julia

 

On ehkä korkea aika esitellä, ketä sijaiskodissa tällä hetkellä asustaa. Aloitetaan Juliasta, joka muutti luokseni tammikuun lopulla, koska omistaja ei enää pystynyt kissasta huolehtimaan. Meillä asui silloin Saara ja Kerttu, joista jälkimmäinen oli lähtemässä omaan kotiin kuukauden sisällä. Julian piti olla sijaiskodille ns. helppo tapaus - ihmisiin tottunut, kiltti sisäkissa - mutta hyvin nopeasti selvisi, että muutto uuteen kotiin otti 8-vuotiaalle neidille todella koville. Kaksi ensimmäistä viikkoa Julia kyhjötti saunassa, lauteille nostin sille hiekkalaatikon sekä vettä ja ruokaa, johon Julia ei juuri koskenutkaan. Kun yritin käydä hieromassa tuttavuutta, kävi Julia päälle kuin yleinen syyttäjä. Äärimmäisen nopeilla kissan reflekseillään se ehti joka kerta iskemään kyntensä käteeni, kun yritin silittää. Päätin antaa tytön olla rauhassa.

 

En tiedä, mitä talossa tapahtuu sillä välin, kun olen päivisin töissä, mutta jossain vaiheessa Julia oli kuitenkin todennut saunan ahdistavaksi paikaksi ja muuttanut keittiön nurkkaan kahvinkeittimen taakse. Veikkaan, että utelias Kerttu ei ollut malttanut jättää Juliaa saunassa rauhaan. Kahvinkeittimen takaa ei Kerttu Juliaa kuitenkaan löytänyt. Enkä kyllä minäkään, kunnes totuin ajatukseen, että siellähän se aina lymyilee.

 

Eräänä päivänä Juliaa ei löytynyt mistään, olin varma, että se oli suurinpiirtein tukkinut itsensä jonnekin ilmanvaihtokanavaan ja kadonnut sen siliän tien, kun sitä ei kerta kaikkiaan löytynyt mistään. Istahdin tuskaisena sohvalle ja jotenkin satuin vilkaisemaan kirjahyllyn päälle: Sieltähän Julia oli löytänyt täydellisen lymyilypaikan, jota mikään kissa koskaan aiemmin ei ollut hoksannut! Joitakin viikkoja myöhemmin tyttö oli laskeutunut ylähyllyltä hieman alemmas, kirjarivien taakse. Julia antoi jo koskea itseensä ja oli alkanut syömäänkin. Muualla asunnossa se liikkui salamannopeasti, jalat koukussa, maha maata viistäen, ettei vaan kukaan ehtisi kiinnittämään siihen huomiota. Pikku hiljaa se rohkaistui, ei enää purrut ja raapinut, kun joku koskettaa, eikä istunut kaiken aikaa kirjojen takana piilossa. Aluksi niin järkyttävän näköinen pitkäkarvainen turkki ei enää ollutkaan niin järkyttävä, eikä selkäranka enää tuntunut vaan Julia oli oikeasti saanut lihaa luiden ympärille.



Vielä se kuitenkin kovasti arasteli, vältteli ja sähisi kaikille eteen sattuville ihmisille ja kissoille. Täysin näkymättömissä sen ei silti enää tarvinnut piileskellä - riitti, että se itse ei joutunut kohtaamaan ketään silmästä silmään. Kirjahyllyn alemmilla tasoillakin saattoi nukkua, kun vaan pisti päänsä piiloon. Vajaan kahden kuukauden taistelun jälkeen Julia viimein antoi mulle periksi, katsoi suoraan silmiin ilman sähinää ja murinaa, käänsi leukansa rintaan silittävää kättä odottaen ja kehräsi! Ja nyyhkis, kyllä, itku taas tuli sijaismammalta. Tästä ratkaisevasta hetkestä lähtien alkoi asioita tapahtumaan vyörymällä. Julia alkoi leikkiä, linnut ikkunan takana alkoi kiinnostaa, ruokahalu senkun kasvoi ja se alkoi maukua! En tiedä kuinka kauan Julia on elämästään ollut täysin mykkänä, mutta vasta nyt huhtikuussa olen ensimmäistä kertaa kuullut sen sanovan jotain märisevällä (vähänkäytetyllä?) äänellään. Julia on myös tajunnut, että se RAKASTAA harjaamista. Nyt jo melkein joka kerta, kun se huomaa mun kävelevän johonkin suuntaan niin se tarttuu tilaisuuteen, loikkaa raapimispuun päälle, köyristää selän ja painaa leuan rintaan: tule tänne ja harjaa mua!

 

Juliasta on kuoriutunut todella leikkisä ja hellyydenkipeä kaunotar. Välillä tuntuu siltä, kuin se vasta nyt ensimmäistä kertaa elämässään saisi elää täysillä, niin riemuissaan se maukuu, kehrää ja juoksee ympäri taloa ja sitten taas uuvahtaa kesken leikin, nukahtaa selälleen keskelle lattiaa, niin kuin pieni pentu.

Muutos on ollut aivan valtava, mutta edelleen on Julian kanssa tekemistä, ennen kuin se on valmis omaan kotiin. Kun ovikello soi, katoaa Julia edelleen näkyvistä, mutta toisaalta kun sen kantaa raapimispuun päälle (Julian oma turvapaikka), niin se antaa vieraidenkin silittää. Leikkisyytensä se on uskaltanut paljastaa vasta minulle eikä kukaan muu saa nostaa sitä syliinkään. Harjaaminen tuntuu välillä niin mukavalta, ettei Julia oikein tiedä miten siihen reagoisi, ja silloin se yleensä ilman varoitusta puraisee ja lyö kynsille ja sitten taas puskee ja kehrää ja näyttää viestittävän "anteeksi, en tiedä mitä teen, en osaa käsitellä näitä tunteita" :D

 

Sijaiskodin muiden kissojen kanssa Julia on tullut koko ajan kohtalaisen hyvin toimeen. Jonkun verran kommunikaatio-ongelmia on ollut, mutta ainakin nyt Raulin kanssa menee tosi hyvin, kun Rauli on niin tavattoman rauhallinen ja kiltti. Julian ja Raulin kokoero on niin naurettava, että toivon todella, että saisin niistä pikaisesti yhteiskuvan, Julia kun on tosi pikkuinen ja Rauli taas on aivan valtavan suuri.

 

Parin viime viikon ajan Julia on yrittänyt löytää itsestään tarpeeksi uskallusta tulla sohvalle syliin. Se tulee viereen istumaan ja tukkii päätänsä mun kainaloon, sitten hyppää toiselle puolelle puskemaan, mutta ei mitenkään pysty astumaan jalkojen päälle. Vielä :)

Luopumisesta..

Olen monesti kuullut ihmettelyjä, että miten näistä sijaiskissoista malttaa ikinä luopua. Kyllähän tässä on pitänyt itsensä psyykata siihen, että tämä koti on näille vain se paikka, jossa fyysiset ja henkiset kolhut paikataan ehjiksi, jotta kissat ovat sitten valmiita jatkamaan "oikeaa" elämää omassa kodissaan. Tilaa on rajallisesti, ja mitä nopeampaa jokainen ns. lähtövalmis kissa löytää oman kodin, sen parempi, koska ovella yleensä on jo uusi tulokas odottamassa pääsyä sijaiskotiin. 

Erityisen helppoa luopuminen on silloin, kun on ilmiselvää, että kissa kaipaisi omaa rauhaa, jota sijaiskodissa ei olosuhteiden pakosta ole tarjolla. Hertan kohdalla tilanne oli juuri tämä. Se nautti suunnattomasti, kun sai makoilla sylissä tai kainalossa rauhassa, mutta utelias Julia kävi joka välissä tarkastamassa, että mitäs täällä tapahtuu. Hertta jännittyi Julian läheisyydestä välittömästi ja yritti murisemalla ilmoittaa sille, että mee pois siitä. Julialla on tuo kissojen välinen kommunikaatio vielä tällä hetkellä vähän hakusessa eikä se siis koskaan oikein ymmärtänyt Hertan viestiä, ja niinpä Hertta monesti katsoi parhaaksi vain poistua paikalta - vaatekaappiin tai sängyn alle. Kun kissa sijaiskodissa selvästi kärsii muiden kissojen läsnäolosta, niin silloin itsekin kyllä täydestä sydämestään toivoo, että oma koti löytyisi mahdollisimman nopeasti. Hertalla kävi todella hyvä tuuri, kun se nyt pääsi talon ainoaksi kissaksi.



Saara imettämässä Armin pentuja. Oma lapsi Kerttu katsoo vierestä.

Joskus talossa taas asustaa sellainen sopuisa kissayhteisö, jonka yhteiselo toimii täysin saumattomasti. Viime loka-joulukuussa meillä asui parivuotias Saara, Saaran muutaman kuukauden ikäinen pentu Kerttu, vuoden vanha Armi ja sen neljä syyskuussa syntynyttä pentua. Kaikki sulassa sovussa. Välit olivat jopa niin läheiset, että Saara auttoi lapsenhoidossa väsynyttä Armia pesemällä ja imettämällä tämän vauvoja. Maitoa Saaralta ei toki enää tullut, kun se oli jo leikattu. Siinä syksyn aikana kuitenkin tajusin itsekin hyvin selvästi, että imetyshetken merkitykset on pitemmän päälle kyllä jossain ihan muualla kuin ravinnon saannissa. Kun joulun jälkeen koko Armin viisipäinen perhe sitten oli muuttamassa pääkaupunkiseudulle omiin koteihin, niin kyllähän siinä piti itkeskellä etukäteen ja jälkikäteenkin. Varsinkin pentujen lähtö oli surullista ja haikeaa, kun niiden kasvua oli saanut seurata niin läheltä ja sen verran pitkään, että niihin vaan oli ehtinyt jo kiintyä kovasti.

 

Mutta...toisaalta Armin porukan lähtiessä sain myös huokaista helpotuksesta ja väsyneenä myöntää itselleni, että olihan siinä ollut hulinaa kerrakseen. Tuollainen kissalapsi-porukka saa melkoisen sekamelskan aikaiseksi, kun virtaa on niin kuin pienessä kylässä ja kaikki kiinnostaa. Enkä siinä ollut sitten parin kuukauden aikana tahtonut aina ehtiä töihinkään ajoissa, kun pentuja nukkui käsilaukussa, istui kengässä, tukki pieniä päitään eteisen ovenraosta tai roikkui neulanterävillä kynsillään housunlahkeissa :) Suurella lämmöllä kuitenkin kaikkia noita hetkiä muistelen, ja voi vaan olla tosissaan onnellinen, että kaikki luotani lähteneet sijaiskissat ovat päässeet hyviin koteihin.

Hertta pääsi kotiin

Niin onnellisesti siinä sitten kävi, että Hertta pääsi eilen muuttamaan omaan kotiin. Tyylilleen uskollisena Hertta otti uudet omistajat tuttavallisesti vastaan ja muutaman vastustelevan mourun saattelemana suostui aika nätisti menemään kuljetuskoppaan. Hertta näki täällä niin monen kopan tulevan ja tuovan tai vievän aina kissan mukanaan, että alkoi jo suhtautumaan skeptisesti koko vehkeeseen. Vähän sitten pelkäsinkin, että saadaanko painia kunnolla, ennen kuin saadaan tyttö lukittua koppaan. Mutta hienosti meni, ja sen verran mitä illan mittaan uudesta kodista terveisiä kuului, niin varmasti kotiutuu hyvin kun alkuhämmennyksestään pääsee.

Rauli vaan makoilee niin raukeana, ettei varmaan ole vielä edes tajunnut, että täältä puuttuu yksi kissa. Julia puolestaan illalla etsi kaikki paikat läpi, ja totesi lopuksi, että ei sitä Herttaa enää täältä löydy. Ei nämä tytöt mitään parhaita kaveruksia olleet, mutta helmikuusta asti kuitenkin olivat täällä kaiken päivää yhdessä, niin tottuuhan sitä toisen läsnäoloon. Muutama viikko sitten, kun Mauri muutti omaan kotiin, niin täällä suoritettiin Julian ja Hertan toimesta oikein kunnon joukkoetsinnät. Vaikka näillä leideillä ei erityisen ystävälliset välit Mauriin ollutkaan, niin kovasti ne sitä kaipasi ja etsiskeli vielä seuraavanakin päivänä. Kovin pitkään ei kissat yleensä kuitenkaan jää toisiaan haikailemaan, ja Juliakin on jo ilmiselvästi hoksannut, että tässähän on nyt hänen tilaisuutensa saada mun jakamaton huomio. 

Toivotamme täältä hyvää elämää Hertalle uudessa kodissa ja onnittelut vielä omistajillekin ihanasta uudesta sylikissasta!

2 vuotta, 20 kissaa

 

Hei olen siis Tiina ja toiminut Ssesy:n sijaiskotina Seinäjoella nyt pari vuotta. Tänä aikana luonani on majaillut yhteensä 20 kissaa. On ollut tyttöjä, poikia ja tytöiksi luultuja poikia, emoja pentueineen ja viimeisillään raskaana olevia nuoria neitejä, reissussa rähjääntyneitä kolleja ja liian uteliaina itsensä teloneita pikkutyttöjä, ja sekaan on mahtunut myös omassa kodissaan huonosti kohdeltuja karvakorvia. Kaikki vailla suojaa, ruokaa ja hellyyttä, enemmän tai vähemmän.

 

Nopein visiitti luonani on kestänyt vain 15 minuuttia; Poika-niminen kolli ei ehtinyt kuin tuvan kiertää, kun oma omistaja onneksi jo löytyi ja saapui hakemaan karkulaisen takaisin kotiin. Pisimpään, kokonaisen vuoden, kämppäkaverinani asui Harri,  joka lopulta vakavan sairauden takia jouduttiin päästämään tämän maailman tuskista paremmille metsästysmaille. Harri on se kissa, joka Ssesy:n kodittomista on jättänyt suurimman tassunjäljen sydämeeni, mutta aivan yhtä unohtumattomia persoonia ovat olleet kaikki muutkin luonani asustaneet mussukat.



 

Näistä tällä hetkellä meillä asuu vielä Hertta, Julia ja Rauli. Mahdolliset uudet omistajat tulevat tänään katsomaan Herttaa, joten saattaa olla, että Hertta jo ensi yönä nukkuu omassa uudessa kodissaan. Julian ja Raulin kanssa menee vielä jonkin aikaa, ennen kuin he ovat valmiita etsimään ikiomaa kotia.